Jonkinlaisena lupauksena ja kirouksena vuosien ajan pidetty valtamerten rautalannoitus on noussut otsikoihin aina silloin tällöin. Tiedämme jo, että rauta on välttämätöntä kasviplanktonille, joka vastaa noin 50 % maapallon hapentuotannosta ja muodostaa koko merellisen ravintoketjun perustan. Ilman rautaa ei synny klorofylliä. Ilman klorofylliä plankton ei pysty yhteyttämään, kasvamaan eikä ylläpitämään valtamerten hiilikiertoa.
On aika päivittää ajatteluamme. Kysymys ei ole nimittäin siitä, pitäisikö meriä lannoittaa. Kysymys on siitä, pitäisikö meidän palauttaa se rauta, jonka olemme vieneet ylikalastuksen myötä pois.
Valtameret menettävät rautaa nopeammin kuin luonto pystyy sitä korvaamaan
Kaupallinen kalastus on poistanut meristä jopa 30 000 tonnia rautaa vuodessa (Moreno ja Haffa 2014). Tämä vastaa noin 77 miljoonan tonnin edestä kaloja ja muita merieläimiä (niiden biomassaa), joita nostetaan merestä vuosittain.
Havainnollistettuna 30 000 tonnia rautaa vastaa noin neljää Eiffel-tornia. Joka vuosi.
Jos nämä eläimet jäisivät meriin, niiden sisältämä rauta kiertäisi luonnollisesti: kun pedot syövät saaliinsa, kun valaat ja kalat kakkaavat, ja kun eliöt kuollessaan uppoavat merenpohjaan (ilmiötä kutsutaa engl. ‘marine snow’). Tämä kierto on keskeinen osa merien ravinne- ja energiataloutta.
Luontainen raudan kulkeutuminen vähenee avomerellä
Rautaa kulkeutuu meriin myös Saharan hiekkamyrskyjen, tulivuorenpurkausten ja metsäpalojen kautta. Kun tällainen pölylaskeuma osuu ravinneköyhiin Atlantin avomerialueisiin, se synnyttää planktonkukintoja ja tehostaa hiilensidontaa.
Ilmastonmuutos on kuitenkin muuttanut tuuliolosuhteita, ja Atlantin yli kulkeutuvan pölyn määrä on vähentynyt. Tämä tarkoittaa, että luonnollinen raudanlähde heikkenee juuri siellä, missä sitä kaikkein eniten tarvittaisiin.
Samalla rannikkoalueiden ravinteet harvoin päätyvät avomerelle. Avomeri on kroonisesti raudasta köyhä – ja juuri siellä elää suurin osa maailman planktonista.
Ilmastonmuutos on kuitenkin muuttanut tuuliolosuhteita, ja Atlantin yli kulkeutuvan pölyn määrä on vähentynyt. Tämä tarkoittaa, että luonnollinen raudanlähde heikkenee juuri siellä, missä sitä kaikkein eniten tarvittaisiin.
”Lannoitus” on väärä termi nykypäivänä
Perinteinen termi lannoitus antaa kuvan, että olisimme lisäämässä jotakin ylimääräistä. Todellisuudessa tilanne on päinvastoin: ihminen on jo poistanut meristä valtavat määrät rautaa ylikalastuksen, valaanpyynnin ja saastumisen seurauksena.
Tarvitsemme jotain muuta kuin ”kasvun kiihdyttämistä” tai ”meren lannoittamista”. Tarvitsemme sen palauttamista, mikä merestä olemme kadottaneet.
Rautaennallistaminen käyttää rautaa vain mikrogrammoja kuutiometrissä. Tämä määrä vastaa yhtä hiekanjyvää olympia-altaassa. Se on kaukana mistään, mitä kutsuisimme tehomaaviljelyssä lannoittamiseksi.
Kyse on rikkoutuneen ravinnekierron korjaamisesta, ei luonnon pakottamisesta tuottamaan enempää.
Luonnonmukainen ratkaisu, jolla on monia hyötyjä
Kun rautakiertoa ennallistetaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, se voi:
- tukea planktonin yhteyttämistä
- ylläpitää ja palauttaa merellistä luonnonmonimuotoisuutta
- vahvistaa biologista hiilipumppua
- lisätä pintaveden alkaliniteettia ja lieventää paikallista happamoitumista
- lisätä pilviä muodostavia aerosoleja ja sitä kautta vähentää pilvikatoa sekä viilentää ylikuumentuneita merialueita
- luoda olosuhteet, joissa runsas ja monimuotoinen meriluonto voi palautua
Jos emme tee mitään, ongelma ei katoa minnekään. Se vain kiihtyy.
Miksi puhumme rautakierron ennallistamisesta
Yhteenvetona voidaan todeta, että paradigman muutos on yksinkertainen mutta merkittävä: Emme ole lannoittamassa merta.
Olemme ennallistamassa rautakiertoa, jonka ihmistoiminta on romahduttanut.
Siksi Oceanry valitsee tietoisesti termin rautakierron ennallistamisesta, koska se kuvaa paremmin tiedettä, etiikkaa ja tarkoitusta: palauttaa luonnolliset ravinnevirrat, jotta meri voisi jälleen parantua itse.
Lähdeviittauset ja lisäluettavaa:
Alldredge, A. L., &; Silver, M. W. (1988). Characteristics, dynamics and significance of marine snow. Progress in Oceanography, 20(1), 41–82. https://doi.org/10.1016/0079-6611(88)90053-5
Boyd, P. W., Jickells, T., Law, C. S., Blain, S., Boyle, E. A., Buesseler, K. O., … Turner, S. (2007). Mesoscale iron enrichment experiments 1993–2005: Synthesis and future directions.Science, 315(5812), 612–617. Science, 315(5812), 612–617. https://doi.org/10.1126/science.1131669
Coale, K. H., Johnson, K. S., Fitzwater, S. E., Gordon, R. M., Tanner, S., Chavez, F. P. … Kudela, R. (1996). A massive phytoplankton bloom induced by an ecosystem-scale iron fertilization experiment in the equatorial Pacific Ocean. Nature, 383, 495–501. https://doi.org/10.1038/383495a0
De La Rocha, C. L., & Passow, U. (2007). Factors influencing the sinking of POC and the efficiency of the biological carbon pump. Deep-Sea Research Part II, 54(5–7), 639–658. https://doi.org/10.1016/j.dsr2.2006.11.004
Iversen, M. H., & Ploug, H. (2010). Ballast minerals and the sinking carbon flux in the ocean: carbon export mediated by mineral ballasting. Marine Ecology Progress Series, 416, 47–66. https://doi.org/10.3354/meps08788
Moreno, A. R., & Haffa, A. L. M. (2014). The impact of fish and the commercial marine harvest on the ocean iron cycle.PLoS ONE, 9(9), e107690. https://doi.org/10.1371/journal.pone.0107690
Ratnarajah, L., Lea, M.-A., & Law, R. (2014). The biogeochemical role of baleen whales and krill in the Southern Ocean.PLoS ONE, 9(9), e107210. https://doi.org/10.1371/journal.pone.0114067
Turner, J. T. (2015). Zooplankton fecal pellets, marine snow, phytodetritus and the ocean’s biological pump. Progress in Oceanography, 130, 205–248. https://doi.org/10.1016/j.pocean.2014.08.005
Tagliabue, A., Bowie, A. R., Frew, R., Martin, A., & Strzepek, R. (2017). The integral role of iron in ocean biogeochemistry. Nature Geoscience, 10, 141–151. https://doi.org/10.1038/ngeo2910
